Hope


Sateen ropina, märät jalat, lämmin aamukahvi ja viileä tuuli. Elämä on pieniä iloja täynnä.



Juuri tämä aamu on ollut kesän tervetullein aamu. Kuulostan synkältä sielulta sanoessani, että vesisade ja synkkä taivas ovat lempi asioitani, mutta ne saavat pysähtymään. Ajattelemaan asioita, joita ei arjen tohinassa ehdi miettiä. 

Edelliset jakeet ovat olleet hyvin alakuloisia, mutta juuri sen takia pidän tätä blogia. Päästääkseni pahan olon ulos ja omalla kohdallani olen huomannut, että kirjoittaminen on se paras tapa päästää irti. Enkä nyt aio väittää, että olisin kokenut ihme parantumisen. Vaan pienillä askelilla alan saamaan asioista kiinni. Kaikista tärkeintä on määrätä oma tahti ja sen löytäminen voi viedä aikaa. Itselläni siihen meni muutama kuukausi. Pikku hiljaa se pieni elämänhalu alkaa polttamaan ja tunnen jo kuinka jaksan olla. Toki on vieläkin vaikea hahmottaa mihin suuntaan lähden, koska jokainen päivä on jatkuvaa kamppailua sitä mitä elämältä haluan.

Silti. Pienet ja yllättävät asiat saavat mielen kohoamaan. Esimerkiksi päivä metsässä oman isoäidin kanssa. En olisi ikinä uskonut, että minä poimisin marjoja perse pystyssä ja vieläpä oman isoäidin kanssa, jonka kanssa en usein keskustele. Tämä päivä oli kuitenkin hyvin tärkeä. En osaa sanoa siihen tarkkaa syytä. Osittain se, että näen 76 vuotiaan naisen elämänsä kukkuloilla kun hän pääsee marjastamaan ja sen iloisen naurun, jonka kuulen useamman kymmenen metrin päähän saa minut hymyilemään. Jos iäkäs nainen voi tulla tästä onnelliseksi, miksen voisi minäkin?

Jokainen vastaa omasta elämästään ja jokainen määrää oman tahtinsa. Älä siis kiirehdi.

Danish Girl


Elegantti ja koskettava tarina, joka kertoo uhrauksista, kärsimyksestä ja ehdottomasta rakkaudesta.


Seksuaalisuus ja sukupuoli ovat tämän hetken kovimpia puheen aiheita joista mediassa kuulee puhuttavan ja Tanskalainen tyttö ottaa hyvin kantaa näihin molempiin. Elokuva itsessään on hyvin hauras ja kaunis. Värimaailma pyörii koko ajan hattaraisessa pastelli karkki maailmassa ja elokuvan seesteisyys tekee vaikutuksen. Näyttelijäsuoritukset ovat uskomattomat ja eihän tässä elokuvassa voinut välttyä kyyneliltä. 


Tarina kertoo aivan satumaisesta taitelija pariskunnasta, jossa päähenkilö Einar eräänä iltapäivänä päästää läpi tunteen, joka häntä on kaivanut koko elämän. Hänen sisällään asuu nuori nainen. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja kertoo tarinan yhdestä maailman ensimmäisistä sukupuolenkorjauksen pioneereista. Samalla se myös kertoo koskettavan tarinan muutoksen kokevasta pariskunnasta ja ehdottomasta rakkaudesta. 

Tanskalainen tyttö on saanut kritiikkiä sen kaunistellusta maailman kuvasta sekä seesteisyydestä, mutta minun mielestäni ne juuri tekevät tämän elokuvan. Asia on käsitelty niin herkästi ja kauniisti. Voimme myös huomata kuinka päähenkilön kasvaessa, koko elokuvan värimaailma ja sävyt vaihtelevat. 




Tanskalainen tyttö on tällä hetkellä suosikki elokuvani ja sitä ei ihan helpolla tulla syrjäyttämään. Tämä on ajatuksia herättävä ja erittäin koskettava tarina itsensä löytämisestä. 

Gray Gray World



Tiedätkö sen tunteen kun on tunnoton? Tunnoton voi olla monella tavalla, mutta en nyt tarkoita suruun hukkunutta tunnottomuutta vaan sitä kun on tyhjä. Onni on tällä hetkellä hyvin vieras käsite ja niin on myös suru. Ei vihaa, ei pelkoa, ei inhoa. Vaan tyhjä pää. 


Herään, keitän kahvin ja istun koneelle. Tujotan näyttöä. Olisi miljoona pientä asiaa hoidettavana, mutta jopa ne tuntuvat äärettömän raskailta. Niinkin pieni asia kuin kolmen sanan sähköpostiin vastaaminen tai edes yhden laskun maksaminen tuntuu turhalta. Masennus. Se ei katso aikaa, ei paikkaa eikä sen kummemmin elämän tilannetta. Noin kuukausi sitten pyörin vielä Berliinissä ja pää oli täynnä tulevaisuuden suunnitelmia. Saavutuksia ja unelmia. Nyt kaikki on voin poissa. Kaikki. 

Puhelin soi. Oma isä soittaa. En jaksa vastata. Ystävät laittavat viestejä ja kysyvät kuulumisia. En jaksa vastata. Usein mietin miten kukaan voi elää ilman unelmia ja tavotteita? Säälein ihmisiä joilla niitä ei ollut ja päätin, että en ikinä antaisi itselleni käyvän niin. Kaikkihan on ollut minulle niin selvää. Mutta, mitä tehdään siinä vaiheessa kun ammatti, jota et ole edes kunnolla aloittanut onkin kääntynyt itseään vastaan? Ajatuskin valokuvaamisesta tai muusta media-alaan liittyvästä työstä saa oksentamaan. En halua. En halua olla osa sitä. Toisaalta en tiedä mitä haluan. 

Siinä vaiheessa kun mikään ei tunnu miltään ei jaksa edes välittää. Pankista soitettiin, tilillä ei ole katetta. Laskut pinoutuvat vuoriksi, ystävien velat jäävät maksamatta. Työvoimatoimistossa käynti unohtuu. Toisaalta sehän on turhaa. En halua nostaa mitään tukia, jotka joku ahkera yrittäjä tienaa ja maksaa järkyttävät verot jotta sivulliset voivat vain… olla. Ei minulla ole arvoa, merkitystä. Mitään.

Tässä vaiheessa pitäisi varmaan hakea apua, mutta voimat eivät riitä edes siihen. Enkä jaksa edes ajatella mistä sitä saisi. Josta päästään toiseen aiheeseen. Miksi ihminen ei saa masentua? Tai pikemminkin miksei siitä puhuta? Olisiko OK jos vain romahtaisin? Ei, ei se olisi OK. Sen sijaan annan sen saman hymyn jota näytän kaikille joka päivä. 

Mitä silloin pitää tehdä kun on itse aivan hukassa? Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi?

Kenen mukaan jäikään minun oma tahtoni?

LOST AND NEVER FOUND


Taaperran humalassa kotiin. Ilma on lämmin, kaljan tuoksu leijailee ilmassa vappu aattona ja ihmiset ovat heränneet eloon. Minä en. 


Olemme varmaan kaikki jossain vaiheessa kuulleet ihanan kliseisen lausahduksen " Toista ihmistä ei voi muuttaa."

Se on täyttä paskaa. Nimenomaan toisten ihmisten kohtaaminen ja kanssakäyminen tekevät meistä meidät. On siis aivan turha kieltää, ettei toista voi muuttaa, sillä se on mahdotonta. Siirrämme aina palan itsestämme toiseen kun tutustumme. Kaikki me mukaudumme ja muutumme eri ihmisten kanssa. Joskus pysyvästi. Omaan muutokseen olen havahtunut vasta nyt.

Ihminen muuttuu monesti elämänsä aikana, mutta tähän mennessä kun olin juuri päässyt täysi-ikäisyyden makuun en ollut asiaa sen enemmin ajatellut. Tottakai murrosikä, jatkuva kiusaaminen ja syrjityksi tuleminen söivät elämäniloa ja terveen persoonallisuuden kehittymistä, mutta olin jotenkin vain hyväksynyt sen roolin. Se josta olin vielä ylpeä olivat asiat kuten kyky tuntea empatiaa, jännitystä, rakkautta ja vihaa. Ennen kaikkea, vaikka itsevarmuus oli nollassa, uusien ihmisten tapaaminen ei ollut ikinä hankalaa. Päin vastoin, mielekästä ja huippu hauskaa.

Kaikki kuitenkin muuttui kun päädyin ensimmäiseen pitkäaikaiseen parisuhteeseen. Se ei ollut mikään helppo alku. Itse halusin palavasti, jopa maanisesti löytää sen "oikean" ja toinen taas etsi pikaista laastaria pitkän suhteen päätteeksi. Näin siis päädyimme yhteen. Suurimmaksi osaksi minun painostuksestani. Joten mitä saadaan kun isketään kaksi täysin itsevarmuutensa murskattua ihmistä yhteen?. Lisää palasia. Alussa, tai itseasiassa koko suhteen ajan yritin olla pirteä, se kannatteleva positiivinen voima, jolla tämä kaikki jaksaisi kantaa. Se kuitenkin kävi raskaaksi vuosien varrella kun toisen osapuolen vastaus kaikkeen oli "ihan sama."

Kun suhde päättyi luulin, että olin vielä minä. Se toiveikas, romanttinen ja uskalias persoona, joka ei pelkää syöksyä tilanteeseen. Oi kuinka väärässä olinkaan. Kaikki jatkui melko normaalisti pitkään, mutta nyt. Kaksi vuotta eron jälkeen alan vasta huomaamaan, että kaikki on päin vastoin.

En enää kykene tapaamaan uusia ihmisiä. En jaksa kiinnostua kenestäkään. Mikään ei kosketa.
Treffeillä käynti ei enää innosta, koska ihmiset ovet alkaneet pitää minua ylimielisenä. Ja ymmärrän sen täysin. En kerta osaa enää keskustella. Menen täysin lukkoon kun joku yrittää lähestyä. Ahdistun ja vain jäädyn. Häviän henkisesti paikalta. Onko siis niin, että ne viimeisetkin itsevarmuuden ja arvostuksen rippeet ovat hävinneet johonkin? Miten kasata kaikki alusta? Tai pikemminkin miten luoda sen nyt vasta ensimmäistä kertaa, sillä en ole koskaan ollut sitä. Itsevarma.

Cool for the summer



Lauantai aamu, koneesta soi Anna puu, kuppi kahvia ja… Tyhjyys.

Kevät. Monien rakastama luonnon heräämisen juhla. Kukapa meistä ei pitäisi valoisista päivistä ja tunteesta kun aurinko lämmittää jo hieman kasvoja? Omalla kohdallani kevääseen kuuluu kuitenkin se suuri “mutta” sana. Viimeisenä neljänä vuotena kevät on ollut minulle kaikista väsyttävintä aikaa. Koska joka kevät joudun kysymään itseltäni “ Kuka olen? Mikä minusta tulee? Miksen riitä? ja miksi edes yrittää, kun joku on aina parempi?”.

Niin tapahtui tänäkin keväänä. Muutama viikko sitten tunsin olevani elossa. Päässä pyöri tuhansia ideoita. Kehittelin päässäni jo muuttoa, tulevia työhaasteita, somen valtaamista, maailmanrauhaa ja Johanna Tukiaisen tittelin viemistä. 

Tällä viikolla herätessäni se sama ahdistus nosti jälleen päätään niin kuin, joka vuosi. Miksi teen tätä? 

Yhteishaut alkavat jälleen kerran. Olen siis sidottu seuraavan kuukauden verran asuntooni, jossa yritän tehdä tänäkin vuonna yli 15 ennakotehtävää. Miksi? Miksi en osaa vain hakea vaikka yhteen kouluun ja keskittyä siihen? Koska tarvitsen varasuunnitelman. Tarvitsen AINA varasuunnitelman. 

Ja niin kuin joka edeltävä vuosi joudun kysymään, miksi haluan tulla? En tiedä. En ole ikinä tuntenut olevani erityisen hyvä missään yhdessä asiassa ja pelkkä ajatus siitä, että olisin jokapaikanhöylä kuvottaa. Haluan selkeyttä, mutta mistä sitä saa? 

Tulevaisuuden ammatin miettimisen lisäksi joutuu miettimään myös missä asun syksyllä? Muutanko takaisin lappiin, jäänkö turkuun vai asunko kenties ojassa, koska en vain kykene tekemään mitään?

Miten tästä jatkaa eteenpäin, varsinkin kun tämä asia on jokavuotista. Jokaisen jo valmiiksi käydyn koulun jälkeen kysyn jälleen saman kysymyksen. Ja jokaisen koulun jälkeen kysyn myös “ Nytkö aloitan työelämän ja opiskelu saa loppua?” En ole saanut tähänkään selvää vastausta vaan teen molempia. Keskinkertaisesti. 

Ystävät puhuvat tulevista festareista, juhannuksesta, ulkomaanmatkoista ja yleisesti ottaen vaan dokaamisesta. Miksen minä voi? Miksi tuijotan tyhjää seinää muutaman tunnin jokapäivä, kun tulen töistä kotiin, ilman pienintäkään ajatusta mistään. 

Maailma ei ole enää sama kuin vanhempiemme maailma. Enää ei kävellä liikkeeseen ja kysytä töitä ilman koulutusta. Nykyään meidän pitää olla tiedemiehiä jo ennen 18 vuoden ikää, kymmenen vuoden työkokemuksella, että saisimme edes mahdollisuuden pärjätä työmarkkinoilla. Milloin maailma herää siihen, että työ ei ole enää samanlaista kuin ennen? En osaa sanoa mitään ja jos odotit jotain mieltä nostattavaa vastausta tähän loppuun, on ikävä tuottaa pettymys.


Pysähdy siis hetkeksi ja kysy itseltäsi miten sinä riität?


Riia

















































Kuuma, lämmin ja äärettömän kaunis... Kesä

Muutama viikko sitten sain pitkästä aikaa kuvausidean ja päätimme lähteä superkauniin ystäväni Riian kanssa kuvaamaan. Koska suomen kevät on harmaa ja ankea päätimme lentää viikonlopuksi Barcelonaan, koska miksikäs ei? Vitsi, vitsi. Ei köyhällä ole varaa lentää mihinkään. Siispä päädyimme kaikkien rakastamaan kasvitieteelliseen. Riiaa oli uskomattoman helppoa kuvata ja jo kuvauksia suuniteltaessa mimmiltä tuli ihan järjettömästi ideoita. 
Kiitos tuhannesti Riia! En malta odottaa, että kesä saapuisi jo! 

Kesällä voi taas pyöräillä maalla, juosta vesilätäköissä, mennä pussikaljalle puistoon ja käydä silittelemässä jonkun tuntemattoman lehmiä laitumella. Kesällä kaikki on paremmin. Kesällä saa olla taas lapsi.

Entä te? Miten teidän kesän odotus on alkanut?

Carol


Väsynyt. Totaalisen täynnä. Sitten, elokuva...

En ole vähään aikaan käynyt elokuvissa johtuen yksinkertaisesti siitä, että ei ole ollut mitään katsomisen arvoista. Carol teki kuitenkin poikkeuksen. Sen syväluotaavampaa tutkimusta elokuvasta en tehnyt, kuin, että yksi suosikkinäyttelijättäristäni oli pääosassa. Cate Blanchett on yksi elokuvamaailman kauneimmista ihmisistä ja ajan saatossa olen kasvanut siihen ymmärrykseen, että kyseinen kaunotar ei vaan tee huonoja elokuvia. 

Carol oli äärettömän kaunis. En odottanut mitään suuria, sillä petyn usein. Elokuvan
cinemagrafia, miljööt, tunnelma, musiikki, keveys… Aivan mahtavaa katsottavaa.
Kerrankin elokuva, joka herätti tunteita olematta liian raskas tai ylidramaattinen. Juuri
sellaista mitä kaipaa maanantai-aamuna, kun kaikki vaan seisoo paikallaan.

Mukavan harmaata ja tasapaksua, kuitenkaan olematta tylsää. Toisin sanoen sellaista ihanan nautittavaa harmautta jota kaipaan joskus. Tämä elokuva tulee ehdottomasti kuulumaan omaan elokuvakokoelmaan.

Kuvat / www.polygon.com
Elokuva myös käsitteli paljon tälläkin hetkellä tärkeitä ja arkoja ajankohtaisia aiheita. Naisten välinen rakkaus ei ehkä ole osa minun elämääni, mutta sen näkeminen ei millään tavalla tehnyt oloani kiusalliseksi. Päinvastoin. En muista milloin olisin hymyillyt näin paljoa. Ja tämän kaltaisia elokuvia on nyt tulossa lisää. Seuraavana listalla odottaakin Tanskalainen Tyttö ja en suorastaan jaksaisi odottaa, että pääsisin takaisin pakoon tätä maailmaa. Elokuvissa oleminen on vieläkin yksi parhaimmista tavoista irtautua todellisuudesta ja siellä voi ihan hyvin käydä yksin. Itseasiassa suosittelen käymään yksin. Itse ainakin pääsen rentoutumaan silloin aivan täysin. Pimeys, hiljaisuus, rauha, jonka seurauksena irtautuu tästä hetkestä, ennen kuin siirtyy jonnekin kauas pois. 

Jos et välitä draamasta, tästä on hyvä aloittaa. Kepeytensä ja loistavan ohjauksen ansiosta Carol on helppoa ja miellyttävää katseltavaa. 

- Mizca